Pikisaaren pontikkapannu

Pikisaaren kuparipannu löytyi ylisiltä sinä syksynä, kun alueen taiteilijat valmistelivat tulevaa yhteistä näyttelyään. Näyttelyn aihetta ei ollut vielä päätetty, mutta siitä oli jo painettu juliste, mikä oli kuulemma tietoinen ratkaisu.

Pannun löysi puuseppä, joka oli noussut etsimään raaka-ainetta taulunkehysten tekoon. Se oli työnnetty kattotuolin taakse hamppunarujen, kuivuneiden maalipurkkien ja sellaisen kipsipään viereen, jota kukaan ei tunnustanut tehneensä. Ketä lie esitti. Pannu oli kuparia, nokinen pohjasta ja niin hyvässä kunnossa, että siitä tuli heti erimielisyyttä.

Keramiikantekijän mielestä se kuului näyttelyyn. Puusepän mielestä se piti viedä poliisille. Tekstiilitaiteilija katsoi pannua pitkään ja sanoi, että esineen alkuperäinen käyttötarkoitus oli jo menettänyt merkityksensä, eikä poliisi siitä olisi kiinnostunut. Talonmies pilasi hyvin alkaneen keskustelun muistamalla tarkasti, että pannu oli tuotu ylisille erään puistokemisti Lehtimäen kuolinpesän tyhjennyksestä 1970-luvun taiteessa.

Tätä tietoa ei merkitty näyttelyluetteloon.

Näyttelyn avajaisiin oli vain vuorokausi ja yhteisöllistä pääteosta kaivattiin kipeästi. Tekstiilitaiteilija ehdotti, että kuparipannu otettaisiin käyttöön kokeellisena prosessina. Hänen mukaansa tarkoitus ei olisi varsinaisesti valmistaa viinaa vaan tutkia, voiko esine palauttaa tilaan siihen säilyneet muistonsa.

Puuseppä kysyi, missä muodossa pannun muistot kenties tulisivat ulos.

Tekstiilitaiteilija osoitti pannun nokkaa.

– Nestemäisenä, jos kaikki menee hyvin.

Työt aloitettiin illalla, kun paikka oli hiljentynyt ja muut taiteilijat vetäytyneet työhuoneilleen. Kuuman näyttelytilan ikkunat voitiin avata ilman, että yhteisöllisyydestä kiinnostuneet ihmiset tulivat kyselemään viinanpolttoon osallistumismahdollisuuttaan. Tarvikkeet oli hankittu eri puolilta kaupunkia niin, ettei kukaan yksittäinen kauppias osannut päätellä kokonaisuutta. Siinä toimittiin vanhan oululaisen viisauden mukaan: jos asiaa ei voi salata, se pitää ainakin hajauttaa ja hämärtää tunnistamattomaksi.

Samalla tilattiin Tuirasta kuljetuksella koko porukalle ruokaa, sillä tiedossa oli pitkä yö.

Känkkylokki lennähti avoimesta yläikkunasta heti, kun pannun ensimmäiset tuoksut nousivat ilmaan. Se ei laskeutunut lattialle lasketun pitsan viereen vaan suoraan kuparipannun kannen päälle, mikä oli epätavallista jopa siltä.

Pannun kannen saumasta karkasi hiljalleen höyryä. Tekstiilitaiteilija oli koettanut tiivistää sitä savella, pellavalla ja yhdellä heikolla näyttelyhakemuksella, mutta mikään ei pitänyt. Känkkylokki katsoi saumaa, sitten känkkyä, ja repäisi pitsasta sitkeän reunapalan. Se painoi taikinan nokallaan kuuman kannen ympärille. Rasvainen pohja tarttui kupariin, taikina turposi ja vuoto loppui.

– Elintarvikepohjainen tiiviste, tekstiilitaiteilija sanoi ja kirjoitti sen ylös muistivihkoonsa.

Känkkylokki otti ratkaisusta palkakseen pitsan päältä siivun kebabia, mutta ei jäänyt pitkäksi aikaa sitä syömään. Se lensi ikkunasta ulos ja palasi hetken kuluttua nokassaan mesiangervoa. Se pudotti kasvin puhtaaseen ämpäriin, johon pannun kirkas tuotos oli alkanut hiljokseen tippua.

Lokin seuraavalla matkalla ämpäriin tuli katajanmarjoja. Sen jälkeen vähän siankärsämöä ja varsin villiintyneesti saaressa kasvanutta minttua. Lokki tunsi Pikisaaren joutomaat paremmin kuin kaupungin viheryksikkö, eikä se poiminut mitään eteläisen rannan koirankusetusreitin puolelta.

Puuseppä yritti estää sitä.

– Ei siihen nyt mitä sattuun panna.

Känkkylokki katsoi puuseppää, pudotti viimeiset mintut ämpäriin ja sanoi:

– Kaa.

Kun juoma oli valmista, sitä tuli lähes täysi ämpärillinen. Se oli kirkasta, hieman vihertävää ja tuoksui kesäiseltä jokirannalta. Puuseppä maistoi ensimmäisenä, koska hän oli vastustanut hanketta pisimpään. Keramiikantekijä maistoi varmistaakseen, ettei puuseppä liioitellut maiskutellessaan. Tekstiilitaiteilija maistoi vasta viimeisenä sokeutumisen pelossa.

Juoma oli hyvää.

Ei pelkästään juotavaa, vaan niin hyvää, että kaikki hiljenivät hetkeksi. Mesiangervo pyöristi pontikan tuoksun, kataja teki siitä arvokkaan ja siankärsämö jätti kitalakeen karvaan sävyn, jonka kuitenkin minttu jälleen huuhteli raikkaaksi. Känkkylokki seisoi ikkunalaudalla ja söi jäljelle jäänyttä pitsaa aivan kuin olisi tiennyt tämän jo ennen pannun löytymistä.

Silloin paikalle tuli kaupungin kulttuuripuolen nainen, joka halusi nähdä näyttelyn ennen muita.

Hänellä oli tapana kiertää näyttelytilat kädet selän takana ja todeta asioita, joita kukaan ei pystynyt kiistämään, koska kukaan ei tiennyt mitä ne tarkoittivat. Kerran hän oli luonnehtinut tyhjää seinää "rakenteellisesti levottomaksi mutta saavutettavaksi". Sen jälkeen sitä ei ollut uskallettu maalata.

Nainen pysähtyi kuparipannun eteen.

– Tässä on kiinnostava ja kokonaisvaltainen jännite säilyttämisen ja haihtumisen välillä, hän sanoi.

Tekstiilitaiteilija siirsi ämpärin kauemmas pannusta ja naisesta.

– Se on vielä.. kesken.

– Aivan kuten kuuluukin olla, nainen vastasi.

Nainen huomasi pöydällä muumimukit, joista taiteilijat olivat maistelleet juomaa. Hän oletti niiden kuuluvan teokseen ja ymmärsi välittömästi teoksen interaktiivisen luonteen. Hän nosti mukia, sanoi Skål! ja maistoi autuudella, silmänsä sulkien.

– Paikallisuus tulee tässä hyvin lähelle kehoa.

Tätä pidettiin niin tarkkana huomiona, että hänelle kaadettiin lisää.

Siinä illan mittaan muutkin taiteilijat palasivat työhuoneiltaan näyttelytilaan. Jokainen maistoi vuorollaan. Yksi kuvanveistäjä vaati lisää, koska ensimmäinen oli hänen mukaansa mennyt liian käsitteellisesti.

Yhteistuumin kuparipannusta tehtiin yön aikana tulevan näyttelyn keskipiste. Sen ympärille asetettiin ylisiltä löytyneet hamppunarut ja Känkkylokin keräämien yrttien varret. Teoksen nimeksi tuli Saari nautittuna, koska nimi sopi sekä Pikisaaren yhteisöllisyyteen että siihen, ettei parempiakaan vaihtoehtoja enää aamuyöstä syntynyt.

Aamulla ämpäri oli tyhjä. Kukaan ei muistanut ottaneensa viimeistä kipollista. Tekstiilitaiteilija kertoi, että teos oli yön aikana siirtynyt aineellisesta vaiheesta kokemukselliseen.

Känkkylokki istui kuparipannun päällä mintunlehti nokassaan eikä osallistunut keskusteluun.

Kuparipannu kiillotettiin, tyhjä ämpäri nostettiin jalustalle ja muumimukit asetettiin sen ympärille epäsäännölliseen kehään, koska säännöllinen olisi näyttänyt liiaksi kattaukselta. Seinälle ripustettiin kulttuuripuolen naisen kirjoittama teosteksti, jossa kerrottiin Saari nautittuna -teoksen tutkivan paikallisuuden siirtymistä jaetusta tilasta osaksi kokijan kehollista muistia.

Näyttely avattiin illalla. Avajaisvieraat seisoivat tyhjän ämpärin ja kuparipannun ympärillä pitkään. Moni nyökkäili. Yksi kysyi, oliko ämpärin tyhjyys teoksen lähtökohta vai lopputulos. Tekstiilitaiteilija vastasi, että juuri tätä rajaa teos tutki.

Kaupungin kulttuuripuolen nainen piti puheen. Hänen mukaansa oli harvinaista nähdä yhteisöteos, johon osallistuminen oli ollut niin intensiivistä että aika ja paikka kaareutuivat.

Puheen aikana Känkkylokki lensi avoimesta ikkunasta sisään ja kopautti nokallaan kuparipannun pohjaa. Ääni kiersi hiljaisessa näyttelytilassa kirkkaana ja onttona.

Ihmiset taputtivat.